Hirvenmetsästys alkoi. Joka vuosi sitä odotan yhtä innolla, vaikka vielä en itse olekaan päässyt ampumaan laukaustakaan elävää hirveä kohden. Tuntuu, että aina silloin kun itse en pääse jahtiin Tapio on suotuisalla tuulella ja suorastaan yhyttää hirviä passipaikoille... :D
Meillä on metsästetty aina. Niin kauan kuin muistan, on isä lähtenyt aamuhämärissä kiväärin kanssa usvaiseen metsään ja toisinaan sieltä palannut suuren hirvenruhon kanssa. Se oli niin kovin jännittävää! Pikkuveljen kanssa ryntäsimme ulos laskemaan sarvien piikkejä, ja katsomaan ruhon nylkemistä. Tunsimme ylpeyttä, että isä on niin taitava ja ampuu meille ruokaa. Niillä lihoilla mieki olen kasvanut isoksi tytöksi.
12-vuotiaana suoritin metsästäjäntutkinnon, mutta metsästyksen aloitin kunnolla vasta n. 17-vuotiaana. Vaikka saaliin kanssa ei aina onnistakaan, pelkästään metsässä samoilu on ihanaa. Sunnuntaina kökötimme isän kanssa aamukahdeksan aikoihin hirvitornilla, ja keskityin kuuntelemaan vain metsän ääniä. Keskenään nahistelevia kuukkeleita, korpin erikoista ronksumista etäällä, joutsenten mekastusta jängällä.
Jos saalista sattuu saamaan, niin minulle itselleni on kyllä tärkeää aina kiittää siitä. Tapanani on kuiskata "kiitos" ja osoittaa se jollekin puulle, kävylle toi jollekin muulle sopivalle eliölle. Eivätköhän terveiset mene itse Tapiolle saakka. Tällaista tapaa en tiedä yleisesti lappilaisten kesken harjoitettavan, mutta hiljainen kunnioitus luonnosta saatavaa ruokaa kohtaan on ihan vallitseva normi. Elämään ja kuolemaan, hengen riistämiseen ravinnon takia suhtaudutaan aika rationaalisesti. Ei kukaan halua tappaa pelkän tappamisen takia, vaan siihen on oltava jokin syy. Pienpetoja metsästetään, jotta kanalinnuilla olisi paremmat mahdollisuudet selvitä hengissä. Suurpetoja metsästetään, jotta porotalous ei kärsi. Tosin tästä olen kyllä hyvinkin eri mieltä poronhoitajien kanssa, en ymmärrä miten muutama Lapissa majaileva susi ei muka mahdu samoille selkosille ihmisten ja porojen kanssa. Niitä on ennenkin ollut, ja nykyisellään niitä on todella vähän. Mutta tästä asiasta on kyllä hyvin monta mielipidettä, ja herättää paljon tunteita näillä leveysasteilla.
Metsä on ja tulee aina olemaan osa minua. Olen kasvanut ympäristössä, jossa minun tarvitsi kävellä vain 50 metriä päästäkseni metsään. Minusta ei ikinä saa kaupunkilaista, joka kokisi olonsa kotoisaksi urbaanissa ympäristössä. Kun viimeksi lähdin kotoa, itkin 100 kilometrin ajan vuolaasti ihan vain ikävääni. Elämä on samalla ihanasti mallillaan ja samalla todella raskasta, kun sydäntä revitään koko ajan kahtaalle. Toisaalta tänne Ouluun, missä minulla ja Huuhkajalla on yhteinen elämä ja koti, ja toisaalta sinne, missä on kaikki muu mitä olen koskaan pitänyt rakkaana.
Tulipas sekava teksti. Tajunnanvirtaa kyllä kerrassaan. Jospa tähän vielä hieman Korpiklaania.
Loppuun vielä kuva toisesta aarteesta, nimittäin Pentti-karhusta.
Kunnioitettava ja mielenkiintoinen taito/harrastus.
ReplyDeleteSiinä saa tosiaan sitä näkökantaa asioihin. Itse olen myös siitä onnellisessa osassa että olen myös päässyt jo lapsena tutustumaan kyseiseen kulttuuriin edesmenneen enoni ansiosta, joka oli meidän lähisuvun ainoa metsästäjä. Minä olen ampunut lähinnä huvikseen enkä varmaan enää edes osaisi :) Tunnen niin hyvin tuon kaupunkilaistumisen tuskan!
Niin paljon kuin tätä betonihelvettiä rakastan, veri vetää maalle asumaan. Toivon että saan tuon oman Tapioni (joo, mun mies on Tapio)raahattua tähän lähimetsiin asumaan kun talon osto tässä lähitulevaisuudessa kerran häämöttää:D
Huuhkaja on myös onneksi varsin rakastunut Lappiin jo nyt, saa nähdä mistä sitä itsensä löytää muutaman vuoden päästä. :D
DeleteNonni, kuulostaa suunnitelmalta ;)
Delete