Heräävän metsän tuoksu

Olen hiihtänyt taas tänä talvena aina, kun siihen on ollut mahdollisuus. Eli käytännössä joka Kittilän reissulla. Isällä on latuhöylä, ja lähimetsään saa näppärästi vedettyä 5 kilsan metsälenkin, jonka koirakin onnessaan rimputtelee seurana. Tosin nyt kun kevään edettyä on saatu oikein kunnon hankikanto, niin koirasta ei näkynyt kuin vilaus hännänpäästä silloin tällöin.

Nämä kuvat ovat tältä aamulta, ennen kuin ehdin ensimmäiselle jänkälle.

Tämä kuva on taas muutaman viikon takaa kun olin lomalla ja sain hiihtää JOKA PÄIVÄ! Ilme kertoo oleellisen.

Asia, johon kiinnitin tänä aamuna huomiota, oli metsän tuoksu. En tiedä, onko joku teistä kävellyt metsään aamulla kun on hyvin kylmää, hädin tuskin plussan puolella. Mutta se heräävän metsän tuoksu, joka puista nousee on aivan ihana. Tuoksu vie minut elävästi metsänistutusaamuihin, jolloin autolla kurvailtiin milloin minkäkin talvitien varteen hakkuun reunamille, ja hiljalleen auringonpaisteeseen heräilevä metsä lämpeni. Aamuinen muutaman plusasteen viileys vaihtui hiljalleen lähemmäs pariakymmentä astetta. Mutta tuo tuoksu tuli heti mieleeni, kun hiihtelin kevätauringon paisteessa ja yritin ehtiä kotiin ennen kuin aurinko nousisi kovin korkealle lämmittämään hyvin luistavan ladun liian pehmeäksi.

Pääsiäisenä olin tosiaan lomalla, ja ehdin mm.

- leipoa rieskaa
- vetää burleskikeikan pitkästä aikaa
- sain rutkasti tassuterapiaa
- luin
- pilkin
- askartelin riimut

Lähes puhdasrotuinen suomenpystykorva Tellu on kyllä koko perheen lellikki. Siellä se rimputtelee koko ajan irti, ja passauttaa koko porukkaa kun haluaa viiden minuutin välein käydä sisällä ja heti kohta taas ulos. Pitää kovasti mm. banaaneista. Suuttuu ja murisee, jos joku pieraisee. 

Olivia Occulto oli pitkästä aikaa irti, ja tässä olen herätellyt ajatusta uudelleenaktivoitumisesta burleskin saralla. Se on vaan niin kivaa! Miinuksena glitteri, jota on keikan jälkeen KAIKKIALLA. Isän parrassa, Tellun turkissa, u name it. 

Äite tekee maailman parasta rieskaa (luonnollisesti), ja mie osaan kyllä myös reseptin mutta apuvälineet puuttuivat. Pyysin isää askartelemaan minulle oman rieskapelkan, ja tästä tuli yksi suurimpia aarteitani. Kädensija on oikeasti äijin (isoisäni) isän tekemä tuohinen verkonkoho. Koholla on ikää n. 100 vuotta. 

Ostin pari vuotta sitten peräkottimyyjäisistä poronsarven, ja arvelin että lakkauksen takia se sopisi oikeastaan paremmin riimujen askarteluun. Nyt sain viimein aikaiseksi väsätä riimut, ja kolvaamisessa on yllättävän iso homma. Riimut ovat siis elder futharkeja. 

Kalaa ei tullut enempää kuin yksi kiiskin sintti, mutta pilkkimisessä tärkeintä onkin ulkoilma ja tietysti makkaranpaisto. 

Lauantaina läksimme Huuhkajan kanssa pienelle kelkkareissulle. Kotini sijaitsee kahden tunturin (Levi ja Kumputunturi) välissä, ja Kumputunturille on matkaa kelkalla reilu parikymmentä kilometriä. Pakkasimme reppuun makkarat ja kahvit, ja läksimme matkaan. Olen käynyt tuolla viimeksi joskus ihan pienenä tyttönä, ja oli tosi ihanaa pitkästä aikaa käydä noillakin selkosilla. Kesällä olisi toinen homma kiivetä tuonne päälle. Kyllähän tuolla kelpasi makkaraa paistaa. 

Täytynee tehdä oikein oma postaus tuosta rieskan paistamisesta, jahka tässä saan aikaiseksi!

Kolme paikkaa, joita et halua ohittaa matkustellessasi Tunturi-Lapissa

Heips!

Juhannusta vietettiin ja taidettiin mennä naimisiinkin! Ohops. Juhlia vietetään myöhemmin elokuussa, nyt olen vain nautiskellut uunituoreesta avioliitostani ja totutellut rouvan titteliin. Uunituore aviomies sai varsin hienon sukunimen ;)

No, suunnistimme tosiaan Kittilään ja innostuimme vierailemaan jälleen yhdellä seitalla (seidalla? omaan suuhuni sopii paremmin tuo seitalla). Siitä intoutuneena ajattelin helpottaa hieman teidän, armaiden lukijoideni Lapin-matkailua muutamalla hyvin suunnatulla vinkillä matkallanne läntisen Tunturi-Lapin lakeuksille!

Tarkennuksena: itselläni on vielä valloittamatta nuo itäisen ja pohjoisimman Lapin seitat (seidat?) mutta seuraavalla pidemmällä lomalla otan tuon ukkokullan mukaan ja lähden metsästämään ikiaikaisia tuntoja.

1. Taatsin seita, Kittilän Pokka.

Taatsin seita on kenties se kuuluisin ja suurin. Itse seitakivi ei ole yhtä massiivinen kuin esimerkiksi Äkässaivon seitapahka, mutta sen muoto ja sijainti suoraan järven rannalla ehkä tekee siitä niin vaikuttavan, että sitä on tituleerattu Lapin tärkeimmäksi seitaksi.

Itse seitakivi on automatkan päässä, tosin viimeiset parikymmentä kilometriä on melkoista matelua huonon tien vuoksi. Mikäli olet matkalla Inariin Kittilän kautta, on varsin näppärä pistokeikka tuossa Taatsilla. Pokantieltä käännyttäessä Inariin kääntyy tie Taatsijärvelle heti Pokan kylän jälkeen, ja tie kaartaa päässä oikealle. Tietä ajetaan niin kauan, kunnes päädytään pienelle parkkipaikalle, paikalla on myös infotaulu ja opasteet.

Mikäli käyt Taatsilla, on vajaan sadan metrin päässä paljas kallio jota Samuli Paulaharju on Taatsinkirkoksi nimittänyt. Edelleen jatkettaessa matkaa seitakiveltä katsottaessa oikealle järven itäpuolelle päädytään pienen mutta todella viehättävän kosken juurelle.

Taatsin seitalla käy edelleen paljaan maan aikana väkeä, ja kivelle uhrataan edelleen kolikoita, koruja, luita ja esimerkiksi höyheniä.

Taatsin seitan tarkka lokaatio täältä

2. Pakasaivo ja kirkkopahta

Ylläksen maisematien kautta pääsee kätevästi Pakasaivolle, joka on todella vaikuttava saivojärvi. Paikka on hyvin ylläpidetty, siellä pääset paistelemaan makkarat ja käveleskelemään Metsähallituksen ylläpitämillä portailla eri puolille saivojärveä.

Saamelaiset uskoivat, että saivojärvi oli itse asiassa pohjaton, että sen alapuolella meistä katsottuna ikään kuin ylösalaisin asui saivokansaa, joilta saattoi pyytää esimerkiksi karjaa tai työkaluja. Pakasaivon vesi itseasiassa näyttikin juuri siltä, että se on todella syvä ja se oli ihmeen vihreä järvivedeksi.

Lähellä saivojärveä, n. 7 km ennen sijaitsee Kirkkopahdan seitakivi. Se on valtavan kokoinen lohkare, jonka päälle pääsee kiipeämään ja jonne niin ikään edelleen uhrataan luita ja pieniä arvokkaita esineitä. Itse uhrasin olutta, kun ei muuta sattunut olemaan mukana!

Saapuessamme paikalle kivellä oli pari saksalaista turistia. Pakko sanoa että tykkään tästä tapakulttuurista luonnonnähtävyyksien ympärillä, vastaantulijoita tervehditään_aina!

Pakasaivolle vievä tie on suhteellisen helppokulkuinen. Tie kääntyy Hannukaisen kylästä, joka sijaitsee Äkäslompolon ja Kolarin puolitietämissä. Tarkempia sijaintitietoja täältä.

3. Äkässaivo

Tuorein vierailukohde, Äkässaivo sijaitsee samoilla seutuvilla kuin Pakasaivo. Äkässaivolle pääsee esimerkiksi Kittilästä (jos matkaa Rovaniemen kautta pohjoiseen) kääntymällä Kolariin, ja sieltä edelleen Tiurajärvelle. Tietä ajetaan niin kauan, että ylitetään Äkäsjoki ja heti sen jälkeen vasemmalla onkin jo parkkipaikka josta vie 1,8 kilometrin patikkapolku pitkospuineen saivojärvelle. Hieman ennen saivojärveä on vaikuttava seitapahta, joka kohoaa parisenkymmentä metriä korkeana ja ties kuinka leveänä, paikoin vaaleanpunaista kiveä hehkuvana jättiläisenä silmien edessä. Kertoman mukaan heikkoverisimmät eivät tohtineet kiven eteen tullakaan, eikä naisia tai eläimiä sen läheisyyteen päästettykään. Itse järvi on melko vaatimaton, mutta seitapahta on ehdottomasti vierailun arvoinen. 

Järveltä voi kipaista puiset, jyrkähköt portaat ylös makkaranpaistoon. Maisema on kyllä ihan miellyttävä, makkaranpaiston aikana voi tiirailla saivojärvelle ja sen vastarannalla kohoavaan metsään. 

Tarkempia koordinaatteja ja ohjeita perille täältä.

Sanomattakin lienee selvää, että kannattaa mennä ja käydä näissä Metsähallituksen ylläpitämissä kohteissa. Niitä ylläpidetään, jotta kaikilla olisi mahdollisuus ilmaiseksi vierailla upeassa Suomen luonnossa ja kokea pienen hetken alkuperäistä yhteyttä luontoon. Kuvat kohteista ovat joko minun tai Huuhkajan arkistoista.

Loppukevennyksenä pari kuvaa vihkitilaisuudesta. Meillä molemmilla oli nahkaliivit ja buutsit! :3

 

Minun Lappini

Tämän tekstin mie halvanki kirjottaa ihan omalla murthella. Elikkä Peräpohjolan murthella, joka monesti sekotethan tuohon Torniojokilaakson murtheshen. Muttako minun mielestä net panevat sen hoon aivan väärhän paikhan...

Mie halvan vähän teille selventää sitä, miksi mie olen niin sydän karrela täälä ko jouvun taas lähtemhän minun rakhailta kotiselkosilta etelhän. Ei siinä mithän, Oulusa on paremmin keikkoja ja vähän elämää enämpi mutta minun syvän se aina jää kotia Rastinjärven rannoille, kahen tunturin välhin. Sielä missä hilla kukkii ja riekko kujertaa, sielä olen syntyny ja sinne tahon että minun maalliset jäännökset jätethän ku täältä lähen.

1. Lappilainen luonto

Tätä nyt ei varmhan tartte sen kummemmin selitellä. Mie olen aina saanu oikean talven, parhaimmilhan -52 asthen pakkaset, revontulet ja tähet. Mie olen penskanaki kevhällä riemastunu ko olhan päästy pilikille keittämhän nokipannukahvit ja pöösänny kelekalla menemhän. Kesäki on rohki oikea, niitä ystäviä elikkä sääskiä pakkaa olemhan enemmän ko tarpheksi.

Kuva täältä

2. Ruoka

Son poka semmonen homma että hirvenlihalla mieki olen kasvanu reiphaksi akaksi. Muistan ko koulussa oli nauvanlihapullia ja mie en tykänny yhthän ko eivät olhet niinkö kotona. Äiten lihapatojen äärellä mulla on hyvä. Ja paksu olo. Poronliha maistuu rehulta jos multa kysythän, mutta en mie silti sano ei poronkäristykselle.

Kuva täältä

3. Elämänmeno

Siinä missä kaupungissa tuntuu että kaikki hötkyilevät oikhein koko ajan ja koko ajan on kiire jonneki, ei tuolla pohjosessa semmosia ongelmia ole. Minnekä sitä, valmhissa maailmassa. Tietenki asia erikshen on tuo turistihomma, sillon painethan pää punasena töitä muutama kuukausi. Mutta näin niinkö omassa elämässä ei ole kiire. Lappilaishen talhon voipi vielä tulla ilmottamatta kylhän, ja aina on kahvetta ja saattaa ruuvanki saaha. Ainaki meän koti on semmonen majatalo että ei tosikhan. Aamulla ko herräät tukka pystösä niin sielä on keittiössä ukkoja pöyän täys ja net sulle tirskuu ko olet niinkö petolinnun perse. Mutta on net somia kylän ukot, niissä on vielä vanhan kansan välitön avvoimuus joka on mulle niin rakasta lappilaisissa. Meitä sanothan juroiksi mutta emmä met semmosia ole. Vähän hithasti lämpeneviä ehkä, mutta ko meistä saat kaverin niin sillon sulla on kuule asiat hyvin. Yhteisöllisiäki olemma kylissämme, kittiläläisetki on olhet aina sovankyläläisiä ja kolarilaisia vasthan niin kauon ko mie muistan :D Naapuria autethan jos voihaan, ja muualta tulhet koitethan saaha tuntemhan olonsa tervetulheeksi. Napapiirin sankareissa näkkyy tämä aika hyvin, ko siinä net Kolarin pojat tappelee niitä Kittilän runkkareita vasthan.

Kuva täältä

4. Perinteet

Lappilainen kansanusko- ja perinne on semmonen sekotus suomenuskon perinthejä ja saamelaisthen perinthejä. Jokku uskoo, että oikeasthan saamelaisilta olis periytyny iso osa nykysin suomenuskona tunnetun kansanperinthen uskomuksista ja käytännöistä. Mie en sen enempää ota kantaa näihin, sitä itte vain olen pohtinu että todennäkösesti net on sekottunu jossaki vaiheessa itämerensuomalaisten perinthejen kans nämä lappilaiset hommat.

Mie olen kasvanu kunnioittamhan luontoa ja siinä eläviä. Mithän ei saa ilmaseksi, vähinthänki se vaatii jumalattomasti ihmisten hikeä ja työtä että sie saat sieltä mettästä elantos. Taisin olla seittemän ikänen ko ensimmäisen kerran näin hirven irtonaisen pään meän lavossa. Ei se ollu huono juttu, tuumasin vain että jaa, ruokaa on taas luvassa en talvena. Sitte niitä hirviä saatto roikkua rivissä meän lavossa, ku meillä oli mettästysseuran suurimmat tilat. Siinä näki heti että mistä se ruoka tullee ja mitä sen ethen pittää tehä. Nykysin mie itteki mettästän, enimmäkshen lintuja ja jäneksiä, mutta hirven mie halvaisin vielä joskus saaha itteki nurin.

Luonto on lappilaisten elinehto ja monelle semmonen asia, jota ilman ei tule toimhen. Ihan niinkö taloudellisesti ja sitte kans henkisesti. Mie ainaki tartten itte hetkeni tunturin kuphessa, hengittämässä puhasta ilmaa tai sitte jotaki sieniä tai marjoja kerräämässä.

Kuva täältä

5. Koti

Minun niin fyysinen ko henkinenki koti kertakaikkihaan on sielä Pohjosessa. Siellä on mulle rakhat ihmiset, maisemat ja kaikki henkiset voimavarat, joita käyn aina välillä tankkaamassa jotta mie jaksan tätä kauheaa maailmaa. Siellä on turvallista, siellä minhuun ei mikhän paha pääse käsiksi. Kotia ko menen niin ilmotan ovelta että "piika on kotona!" (huom.piika meinaa pohjosessa tyttölasta, ei niinkhän palvelijaa. Isälle mie olen piika varmhan vielä viiskymppisenäki). Äite ja isä tullee vasthan ja kysythän että no mitä se meän piika. Siinä piilee kuulkaa niin valtava rakkaus että ei sitä voi oikhen ees selittää. Ko met emmä monestikhan sano sitä äänhen tai näytä jos joku ihminen on tärkeä, mutta se sitte näkkyy kyllä muuten.

Kotirannan kaks eri näkymää

Toivottavasti tästä oli jolleki Lapin-hullulle lääkettä, tai sitte saatto tietenki vain pahentaa oirheja. Mie alan nyt pakkaamhan kimpsuja ja kampsuja laatikoihin, niin se tämä elämä vie ees sun taas. Mutta on se kuiten rohki hyä että joku pyssyy, niinkö tuo sydämen koti. <3

                                                   NIGHTWISH - LAPLAND I (Erämaajärvi)