Juhannus

Melkeinpä tuntuu, että aina kun saan aikaiseksi kirjoittaa, niin olen parhaillaan ollut käymässä kotona Kittilässä! Surullinen totuus kyllä on, että Oulussa elämä pyörii ihan töiden ympärillä, eikä sitä oikein mitään muuta sitten jaksa kuin illat huokailla sohvalla. Toisinaan tulee pelattua lautapelejä, kiinnostaisiko teillä saada esimerkiksi arvostelupostaus meidän pelatuimmista peleistä?

No, juhannuksena oltiin siis Kittilässä. Mentiin jo tiistaina, ja tein pari päivää etänä töitä Kittilän toimipisteeltä. Huuhkaja pystyy tekemään töitä mistä vaan, missä on netti joten hän sitten vietti pari päivää ihan rauhassa meillä kotona. Tosin vanhempieni Tellu-koira yritti parhaansa mukaan aiheuttaa häiriötä. Raukka on ihan tolkuttoman rakastunut Huuhkajaan :D

Juhannus oli kyllä sanalla sanoen rauhallinen, hyvää ruokaa, sopivasti juomaa ja mukavaa yhdessäoloa ja tekemistä. Suomalaiseen tapaan saunottiin joka päivä ja vastat saivat kyytiä saunassa, ja sauna kunnon koivunlehtikuorrutuksen.

Tässä kello on n. 10 illalla, ihan käsittämätöntä :D Laavulla tuli istuttua paljon, nuotipuita hupeni varmaan puoli kuutiota juhannuksen aikana!

Isälläni on ärsyttävän paljon paikallistietämystä, jota hän panttaa itsellään ja joka tulee yleensä vahingossa esiin. Kittilässä sijaitsee kuulemma Suomen pienin tunturi Porkonen, jota lähdimme sitten porukalla valloittamaan. Tämäkin paikka on vaan sellainen, joka pitää tietää. Tienviittoja ei ole. Tellu oli tietysti matkassa mukana, ja meikäläisellä oli vaikeuksia pysyä perässä pienen ketterän pystykorvan viipottaessa pitkin louhikkoa.

Yläpuolella Kumputunturi, ja taisinkin aiemmin keväällä kirjoitella kelkkareissusta tunturiin. Tavoitteena olisi vielä kivuta tänä kesänä valloittamaan huippu, katsotaan riittääkö loma kaikkeen kivaan.

Lauantaina innostuimme äiten kanssa pyöräilemään, parikymmentä kilsaa maalaismaisemissa meni ihan hurahtamalla.

Loimutettu lohi on herkkua, vaan harmittavan ajanvievää kokattavaa. Nyt oikein varta vasten ehdotin äitelle, että loimutetaan lohta laavulla. Reilu pari tuntia meni, onneksi oli tarpeeksi lämmikettä laavulla. Lauantaina satoi melekein koko päivän, muutoin juhannuksen sää oli ihan kohtalainen. Sunnuntaina sää oli nin kiva, että saatoimme piipahtaa Pakasaivon saivojärvellä. Sielläkin on tullut käytyä aiemmin, reissusta taitaa olla parin vuoden takainen postaus.

Melkoista hifistelyä tämä loimuttaminen, isä oli askarrellut oikein tuommoiset telineet ja tulipalju osoittautui myös oikein käteväksi, tulta saattoi käännellä sopivaan suuntaan.

Mulla ei ole vielä lomasta tietoakaan, alkaa vasta tuossa  reilun 3 viikon päästä. Sitten suuntana onkin WACKEN! Viimeinkin!

Heräävän metsän tuoksu

Olen hiihtänyt taas tänä talvena aina, kun siihen on ollut mahdollisuus. Eli käytännössä joka Kittilän reissulla. Isällä on latuhöylä, ja lähimetsään saa näppärästi vedettyä 5 kilsan metsälenkin, jonka koirakin onnessaan rimputtelee seurana. Tosin nyt kun kevään edettyä on saatu oikein kunnon hankikanto, niin koirasta ei näkynyt kuin vilaus hännänpäästä silloin tällöin.

Nämä kuvat ovat tältä aamulta, ennen kuin ehdin ensimmäiselle jänkälle.

Tämä kuva on taas muutaman viikon takaa kun olin lomalla ja sain hiihtää JOKA PÄIVÄ! Ilme kertoo oleellisen.

Asia, johon kiinnitin tänä aamuna huomiota, oli metsän tuoksu. En tiedä, onko joku teistä kävellyt metsään aamulla kun on hyvin kylmää, hädin tuskin plussan puolella. Mutta se heräävän metsän tuoksu, joka puista nousee on aivan ihana. Tuoksu vie minut elävästi metsänistutusaamuihin, jolloin autolla kurvailtiin milloin minkäkin talvitien varteen hakkuun reunamille, ja hiljalleen auringonpaisteeseen heräilevä metsä lämpeni. Aamuinen muutaman plusasteen viileys vaihtui hiljalleen lähemmäs pariakymmentä astetta. Mutta tuo tuoksu tuli heti mieleeni, kun hiihtelin kevätauringon paisteessa ja yritin ehtiä kotiin ennen kuin aurinko nousisi kovin korkealle lämmittämään hyvin luistavan ladun liian pehmeäksi.

Pääsiäisenä olin tosiaan lomalla, ja ehdin mm.

- leipoa rieskaa
- vetää burleskikeikan pitkästä aikaa
- sain rutkasti tassuterapiaa
- luin
- pilkin
- askartelin riimut

Lähes puhdasrotuinen suomenpystykorva Tellu on kyllä koko perheen lellikki. Siellä se rimputtelee koko ajan irti, ja passauttaa koko porukkaa kun haluaa viiden minuutin välein käydä sisällä ja heti kohta taas ulos. Pitää kovasti mm. banaaneista. Suuttuu ja murisee, jos joku pieraisee. 

Olivia Occulto oli pitkästä aikaa irti, ja tässä olen herätellyt ajatusta uudelleenaktivoitumisesta burleskin saralla. Se on vaan niin kivaa! Miinuksena glitteri, jota on keikan jälkeen KAIKKIALLA. Isän parrassa, Tellun turkissa, u name it. 

Äite tekee maailman parasta rieskaa (luonnollisesti), ja mie osaan kyllä myös reseptin mutta apuvälineet puuttuivat. Pyysin isää askartelemaan minulle oman rieskapelkan, ja tästä tuli yksi suurimpia aarteitani. Kädensija on oikeasti äijin (isoisäni) isän tekemä tuohinen verkonkoho. Koholla on ikää n. 100 vuotta. 

Ostin pari vuotta sitten peräkottimyyjäisistä poronsarven, ja arvelin että lakkauksen takia se sopisi oikeastaan paremmin riimujen askarteluun. Nyt sain viimein aikaiseksi väsätä riimut, ja kolvaamisessa on yllättävän iso homma. Riimut ovat siis elder futharkeja. 

Kalaa ei tullut enempää kuin yksi kiiskin sintti, mutta pilkkimisessä tärkeintä onkin ulkoilma ja tietysti makkaranpaisto. 

Lauantaina läksimme Huuhkajan kanssa pienelle kelkkareissulle. Kotini sijaitsee kahden tunturin (Levi ja Kumputunturi) välissä, ja Kumputunturille on matkaa kelkalla reilu parikymmentä kilometriä. Pakkasimme reppuun makkarat ja kahvit, ja läksimme matkaan. Olen käynyt tuolla viimeksi joskus ihan pienenä tyttönä, ja oli tosi ihanaa pitkästä aikaa käydä noillakin selkosilla. Kesällä olisi toinen homma kiivetä tuonne päälle. Kyllähän tuolla kelpasi makkaraa paistaa. 

Täytynee tehdä oikein oma postaus tuosta rieskan paistamisesta, jahka tässä saan aikaiseksi!

Kolme paikkaa, joita et halua ohittaa matkustellessasi Tunturi-Lapissa

Heips!

Juhannusta vietettiin ja taidettiin mennä naimisiinkin! Ohops. Juhlia vietetään myöhemmin elokuussa, nyt olen vain nautiskellut uunituoreesta avioliitostani ja totutellut rouvan titteliin. Uunituore aviomies sai varsin hienon sukunimen ;)

No, suunnistimme tosiaan Kittilään ja innostuimme vierailemaan jälleen yhdellä seitalla (seidalla? omaan suuhuni sopii paremmin tuo seitalla). Siitä intoutuneena ajattelin helpottaa hieman teidän, armaiden lukijoideni Lapin-matkailua muutamalla hyvin suunnatulla vinkillä matkallanne läntisen Tunturi-Lapin lakeuksille!

Tarkennuksena: itselläni on vielä valloittamatta nuo itäisen ja pohjoisimman Lapin seitat (seidat?) mutta seuraavalla pidemmällä lomalla otan tuon ukkokullan mukaan ja lähden metsästämään ikiaikaisia tuntoja.

1. Taatsin seita, Kittilän Pokka.

Taatsin seita on kenties se kuuluisin ja suurin. Itse seitakivi ei ole yhtä massiivinen kuin esimerkiksi Äkässaivon seitapahka, mutta sen muoto ja sijainti suoraan järven rannalla ehkä tekee siitä niin vaikuttavan, että sitä on tituleerattu Lapin tärkeimmäksi seitaksi.

Itse seitakivi on automatkan päässä, tosin viimeiset parikymmentä kilometriä on melkoista matelua huonon tien vuoksi. Mikäli olet matkalla Inariin Kittilän kautta, on varsin näppärä pistokeikka tuossa Taatsilla. Pokantieltä käännyttäessä Inariin kääntyy tie Taatsijärvelle heti Pokan kylän jälkeen, ja tie kaartaa päässä oikealle. Tietä ajetaan niin kauan, kunnes päädytään pienelle parkkipaikalle, paikalla on myös infotaulu ja opasteet.

Mikäli käyt Taatsilla, on vajaan sadan metrin päässä paljas kallio jota Samuli Paulaharju on Taatsinkirkoksi nimittänyt. Edelleen jatkettaessa matkaa seitakiveltä katsottaessa oikealle järven itäpuolelle päädytään pienen mutta todella viehättävän kosken juurelle.

Taatsin seitalla käy edelleen paljaan maan aikana väkeä, ja kivelle uhrataan edelleen kolikoita, koruja, luita ja esimerkiksi höyheniä.

Taatsin seitan tarkka lokaatio täältä

2. Pakasaivo ja kirkkopahta

Ylläksen maisematien kautta pääsee kätevästi Pakasaivolle, joka on todella vaikuttava saivojärvi. Paikka on hyvin ylläpidetty, siellä pääset paistelemaan makkarat ja käveleskelemään Metsähallituksen ylläpitämillä portailla eri puolille saivojärveä.

Saamelaiset uskoivat, että saivojärvi oli itse asiassa pohjaton, että sen alapuolella meistä katsottuna ikään kuin ylösalaisin asui saivokansaa, joilta saattoi pyytää esimerkiksi karjaa tai työkaluja. Pakasaivon vesi itseasiassa näyttikin juuri siltä, että se on todella syvä ja se oli ihmeen vihreä järvivedeksi.

Lähellä saivojärveä, n. 7 km ennen sijaitsee Kirkkopahdan seitakivi. Se on valtavan kokoinen lohkare, jonka päälle pääsee kiipeämään ja jonne niin ikään edelleen uhrataan luita ja pieniä arvokkaita esineitä. Itse uhrasin olutta, kun ei muuta sattunut olemaan mukana!

Saapuessamme paikalle kivellä oli pari saksalaista turistia. Pakko sanoa että tykkään tästä tapakulttuurista luonnonnähtävyyksien ympärillä, vastaantulijoita tervehditään_aina!

Pakasaivolle vievä tie on suhteellisen helppokulkuinen. Tie kääntyy Hannukaisen kylästä, joka sijaitsee Äkäslompolon ja Kolarin puolitietämissä. Tarkempia sijaintitietoja täältä.

3. Äkässaivo

Tuorein vierailukohde, Äkässaivo sijaitsee samoilla seutuvilla kuin Pakasaivo. Äkässaivolle pääsee esimerkiksi Kittilästä (jos matkaa Rovaniemen kautta pohjoiseen) kääntymällä Kolariin, ja sieltä edelleen Tiurajärvelle. Tietä ajetaan niin kauan, että ylitetään Äkäsjoki ja heti sen jälkeen vasemmalla onkin jo parkkipaikka josta vie 1,8 kilometrin patikkapolku pitkospuineen saivojärvelle. Hieman ennen saivojärveä on vaikuttava seitapahta, joka kohoaa parisenkymmentä metriä korkeana ja ties kuinka leveänä, paikoin vaaleanpunaista kiveä hehkuvana jättiläisenä silmien edessä. Kertoman mukaan heikkoverisimmät eivät tohtineet kiven eteen tullakaan, eikä naisia tai eläimiä sen läheisyyteen päästettykään. Itse järvi on melko vaatimaton, mutta seitapahta on ehdottomasti vierailun arvoinen. 

Järveltä voi kipaista puiset, jyrkähköt portaat ylös makkaranpaistoon. Maisema on kyllä ihan miellyttävä, makkaranpaiston aikana voi tiirailla saivojärvelle ja sen vastarannalla kohoavaan metsään. 

Tarkempia koordinaatteja ja ohjeita perille täältä.

Sanomattakin lienee selvää, että kannattaa mennä ja käydä näissä Metsähallituksen ylläpitämissä kohteissa. Niitä ylläpidetään, jotta kaikilla olisi mahdollisuus ilmaiseksi vierailla upeassa Suomen luonnossa ja kokea pienen hetken alkuperäistä yhteyttä luontoon. Kuvat kohteista ovat joko minun tai Huuhkajan arkistoista.

Loppukevennyksenä pari kuvaa vihkitilaisuudesta. Meillä molemmilla oli nahkaliivit ja buutsit! :3

 

Yhden treffeiltä tulleen mietteitä

Pitkästä aikaa! Yarrr. Eiku.

Tultiin juuri Huuhkajan kanssa treffeiltä. Tiedättehän, käydään syömässä ja leffassa. Yritys on noin kerran kuukaudessa käydä treffeillä, ja yleensä se kaava onkin juuri syöminen ja leffa koska a) tykätään syödä ruokaa ja b) tykätään hyvistä leffoista ja c) työnantajani sponssaa mulle Smartumeita joten somasti tulee käytettyä myös ne setelit! :D Okei tässä hiljattain käytiin myös Ranuan eläinpuistossa mutta se olikin spesiaalia.

Mitäs mulle on tapahtunut viime aikoina. En tiedä joko olen täällä aiheesta kertonut, mutta työsuhteeni vakinaistettiin tuossa kuukausi takaperin. Olen nyt kolmatta viikkoa uusissa tehtävissä pää täynnä uusia juttuja, mutta en valita. Ihanaa olla siinä pisteessä, jota tavoitteli 10 vuotta sitten. Halusin siis olla virkamies :D

Varattiin myös maistraatti, ja kuukauden päästä tähän aikaan olen jo rouva. Juhlat tosin juhlitaan vasta myöhemmin, mutta virallinen osuus on tosiaan ennen juhannusta. Perinteiset suomalaiset juhannushäät siis ^v^

Tässä olen pari kertaa jaksanut jopa panostaa naamaan ja vaatetukseen! Lähinnä silloin, kun ollaan lähdetty käymään viikonloppuna kaupoilla tms. Viikot oikeastaan napotan toimistossa farkuissa ja hupparissa. -_-

Kittilässäkin on tullut käytyä, pääsiäisen vietin onnellisesti enimmäkseen joen jäällä kaloja narraten. Sää ei ollut oikein suosiollinen, eikä kyllä Ahtikaan. Pihtasi saalista mutta ulkoilmassa oleilu ei mene koskaan hukkaan. Eikä karvalakissa hilluminen :3

 Ohto siinä päiväunilla. Mamman kaulakuopassa nukuttaa :D

Onnellinen on hän, joka karvalakin päähänsä pistää! Kyseisellä lakillakin on ikää varmaan 40 vuotta.

Mitäkäs muuta. Janis porskuttaa ihmeesti vieläkin, matoja popsi tässä sellaisella antaumuksella että sen perse kasvoi ihan hillittömän suureksi. Nyt sitten taas taukoa jottein vallan räjähdä. Olen myös sisustanut, koukuttunut Netflixin Anne with an E-sarjaan, katsonut viimeinkin kaikki Pirates of the Caribbeanit ja nyt juuri treffeillä sen viimeisimmänkin.

Olen myös tehnyt huikeita korulöytöjä lähinnä Kalevalakorujen muodossa ja käynyt rienaamassa Steelfesteillä. Itse asiassa täytyy todeta että olen joko vanhentunut, viisastunut tai molempia, koska itse asiassa festit menivät aika rauhallisissa merkeissä ja sunnuntaina huristelinkin jo ihan vaivatta autolla. Tosin ilmastointi kenkkuili perjantaina menomatkalla, ja alkoi toimia vasta 30 kilometriä ENNEN Hyvinkäätä. :D

 Viehättävästi siinä voimia kerää hän. Olipas muuten epämiellyttävä makuelämys tuo beef jerky. Ihan kuin olisi pistellyt pussitettua pierua suuhunsa! Taidan jatkossakin pitäytyä kuivatussa hirvessä.

Kalevalan Loitsu- sarja oli jostain syystä minulle ennen tuntematon, ja satuin ihan Googlessa törmäämään siihen. Ei muuta kuin kiivasta huutelua facebookin kirppikselle ja saman päivän aikana tein kaupat kaikista näistä.

Eli eipäs mulle elämään ihmeitä! Töitä paljon, rakkautta enemmän ja huvituksia sopivasti. Mitäpä sitä ihminen muuta?

Jos sen kesän nyt alkajaisiksi.

Lappilaiset aarteeni osa 2 eli these boots are made for walking!

Mitä vanhemmaksi mie olen tullu niin sitä enemmän vaadin myös semmoisilta vaatteilta, jalkineilta ja asusteilta, joihin haluan laittaa rahaa. Minua ei haittaa sijoittaa suurtakaan summaa sellaiseen pukineeseen, jonka tiedän kestävän käytössä kauan ja olevan joko ekologisesti kestävä, kotimainen tai mielellään molempia.

Tässä tammikuussa mie ostaa täräytin itelleni lapikkaat. Hieman taustoitusta, lapikkaat eivät nimestään huolimatta eivät ole kirjamellisesti lappilaiset jalkineet. Näin kerrotaan Toivo Vuorelan kirjassa Suomalainen kansankulttuuri:

lapikkaat eli pieksusaappaat ovat lähtöisin Pohjois-Suomesta, jotka Etelä-Pohjanmaalla olivat tavallisia jo 1700-luvun lopulla. Savolaiset nimittivät saappaitaan lapikkaiksi, eteläkarjalainen yksipohjaisten saappaiden nimi oli uilot, Savossa ja Pohjois-Karjalassa supikkaat.

Suomessa ja etenkin pohjoisessa lapikkaat on liitetty usein tukkilais- tai tutummin jätkäkulttuuriin eli uittomiesten jalkineenahan sitä on hyvin pitkälti pidetty. Roikovarret eli ne pitkän pitkät taittovarret ovat olleet tukkijätkien suosiossa, ne kun olivat varsin kätevät taittaa ylös jos piti hypätä syvään hankeen. 

Omat lapikkaani on hankittu suomalaiselta kenkävalmistajalta, Töysän kenkätehtaalta. Hyvillä mielin saattoi klikkailla nämä ostoskoriin, kun tiesi popojen olevan laadukkaat ja kotimaiset. Erinomaisesti olivat rasvattu, nämä kun muistaa jatkossakin rasvailla niin tässä on moneksi vuodeksi talvikenkiä! Koot olivat suomalaiseen jalkaan sopivat, hieman normaalia mitoitusta suuremmat. 

No nämä matalavartiset sitten ovat paulapieksut suomalaisessa kulttuurissa, nykyisin saamelaiset taitavat puhua yleisnimityksellä Kero. Kero on pieni ruotsalainen yritys, joka valmistaa näitä poronnahkaisia kenkiä Ruotsin Lapissa. 

Tyyriit olivat, ja nämä kengät ovatkin enemmän sitä juhla- ja spesiaalikäyttöä varten. Keron pajalla käytetään poronnahkaa monessa eri sävyssä, ja itse voisinkin sieltä kotiuttaa yhden jos toisenkin artikkelin. Kerot (tai pieksut) muistuttavat mokkasiineja, enkä ihmettelisi, vaikka näiden historia olisikin jossain kohtaa yhteneväinen!

Sanomattakin lienee selvää, että molemmat popot ovat silkkaa kultaa jalassa. Nahka on pehmeää, ja näillä tallustelee ihan ilokseen. Keroja tykkään käyttää mekkojenkin kanssa ja lapikkaat taas eksyvät jalkaani talvella. Niissä on vuori, joten villasukka ja vuori yhdessä pitävät kirpakankin pakkasen loitolla varpaistani.

Postaussarja : Lappilaiset aarteeni, luhka

Kas tästäpä pörähtää käyntiin postaussarja lappilaisista aarteistani, jotka löytyvät minun kodistani ja jotka näkyvät arkipäiväisessä käytössäni.

Joskus postauksissa onkin vilahdellut tämä minulle kovin rakas vaate. Lappilaisille vaatteen tuttu nimi on luhka, joka tulee pohjoissaamen sanasta luhkka.

Luhka on itseasiassa varsin kätevä vaate ulkosalla. Siinä on huppu, joten päällimmäiseksi vaatteeksi kaiken ylle vetaistuna niskaan puista tippuneet lumet on helppo pölähyttää päältään. Materiaalina on käytetty verkaa tai sarkaa (aivan alunperin villaa tai parkittua poronnahkaa), ja luhka on koristeltu perinteiseen tapaan punaisella verkalla ja nauhoilla. Isälläni tosin on enemmän työkäyttöön tehty luhka, joka on tehty vettä hylkivästä materiaalista ja on varsin koruton. Silti kuulemma esimerkiksi lumisessa metsässä kelkkailuun vallan oiva vaate, kun lumet voi tosiaan aina karistaa helposti päältään.

Luhka on kevyt ja sen alla on erittäin helppo liikkua. Takaa pidempi luhka myös peitti alleen kätevästi repun.

Luhkaa käyttävät Lapissa muutkin kuin saamelaiset. Vaikka sen juuret ovat saamelaisten käyttövaatteena, sen käyttö ei ole samalla tavalla rajoitettua kuin saamenpukujen.

Luhkan eri nimityksiä:

lukkâ (inarinsaame)
luhkka, njálfáhtta (pohjoissaame)
njálmmefáhta (luulajansaame)
skopmehke (eteläsaame)
Sámi poncho, luhkka (english)
luhkka, oväderskrage (swedish)
luhkka (norwegian)
лухкка (russian)

Sun koskiesi kuohua ja honkiesi huminaa

Hyvää itsenäisyyspäivää lukijat!

Itsenäisyyspäivä on ihana ja melkoisen huikea juttu, mikä ei ole edelleenkään itsestäänselvyys kaikissa valtioissa. Silti joskus tunnuttaa, että nykyisin ei ole enää oikein hyväksyttävää olla ylpeä omista juuristaan tai olla isänmaallinen tai rakastaa omaa kotimaataan. Kerronpa, mitä mie tästä kaikesta ajattelen.

Koitelinkoski

Nämä edellä mainitut asiat ovat saaneet kymmenessä vuodessa ihan uskomattoman huonon kaiun. Vähän samaan tapaan, kuin Saksa aikoinaan. Saksalaiset eivät vuosikymmeniin uskaltaneen osoittaa minkäänlaista isänmaallisuutta syystä jonka kaikki varmasti arvaatte. Vasta 2000-luvulla jalkapallon MM-kisoissa saksalaiset uskalsivat avoimesti tunnustaa omaa maataan ilman, että siitä enää kukaan olisi nostellut kulmakarvojaan.

Mutta eihän siinä mitään väärää ole, että on isänmaallinen. Olla isänmaallinen ja olla muukalaisvihainen ovat kaksi eri asiaa. On eri asia haluta kotimaansa ja sen kansalaisten parasta, kuin vihata kaikkia muita. On eri asia olla ylpeä omista juuristaan ja vaalia omaa kulttuuriperimäänsä, kuin jyrätä kaikki muut kulttuurit sen alle.

Talvinen näkymä kotitaloni takapihalta

Minun Suomeni ja suomalaisuuteni on:

- Oma kaunis luonto, joka on puhdas ja jota kaikilla suomalaisilla on oikeus käyttää kestävällä ja luontoa kunnioittavalla tavalla

-Oma kulttuuri, jota haluamme vaalia ja josta mielellämme kerromme jälkipolville, jotta se säilyisi edelleenkin

-Tietoisuus omista juurista, keitä me olemme ja mistä me olemme tulleet

- Veteraanien perintö, ylpeys ja kiitollisuus siitä, mitä he aikoinaan ovat meille antaneet

- Edelliseen liittyen, minulla on ollut mahdollisuus kasvaa ja elää turvallisessa ja vapaassa maassa. Siitä olen edelleen kiitollinen

-No se ruoka...

-Suomalaiset ja meidän hassut tavat. Suomalainen jonottaa. Suomalainen istuu itsenäisyyspäivänä tuntitolkulla telkkarin edessä ja katsoo muiden biletystä. Suomalainen ei välttämättä sano, että välittää mutta teoillaan osoittaa sen monin verroin.

Jossain Kittilän pohjoisosan kairassa

Kieltämättä nykypolitiikan suunta ei ennusta Suomelle kovin ruusuista tulevaisuutta, mutta tästä syystä aion jatkossakin äänestää oppositiopuolueita, niitä pienimpiäkin!

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille teille tämän kappaleen myötä.

Minä pyy pesätön lintu, korvess’ on minun kotini

Tulossa lyhyt mutta minulle tärkeä postaus.

Ensi vuonna Suomi täyttää 100 vuotta. Tulipa mieleeni, että tässähän on hyvä tilaisuus käyttää mummoni vanhaa kansallispukua. Niinpä kaivelin sen makasiinista esiin, ja kiskaisin päälleni.

Virhe! Pukupussista huolimatta olivat hiire päässeet käsiksi pukuun ja jyrsineet reiän sen paitaan. Muutoinkin puku oli aivan hiirenpölyssä ja sain järjettömän allergisen reaktion, kun sen kiskaisin päälleni.

Siispä, vaihtoehdoiksi jäi vanhan puvun pesettäminen pesulassa ja uuden paidan ostaminen. En kuitenkaan halunnut ottaa riskiä, että kaikista toimenpiteistä huolimatta en pystyisi pukua käyttämään ja vaivihkaa kurkistin tori.fi ja huuto.netin tarjonnan. Ja siellähän se oli!

Torniosta sitten löytyi ihan oma puku. Siitä puuttuu vielä rintaneula, mutta muutoin se on kokonainen. Tässä puvussa rouvassäätyyn astunut nainen voi pitää tykkimyssyä, mutta myös päänauha käy. Neidot sitten pitävät päänauhaa. Tykkimyssy pitäisi ensi kesään mennessä löytää jostain jos sitä haluaa joskus sitten pitää.

Pukuni on siis Perä-Pohjolan puku. Jostain syystä virallisesti Kittilä EI lukeudu Perä-Pohjolan alueeseen, ainakaan wikipedian mukaan, mutta tätä pukua siellä on käytetty. Silti Kittilän murre on Perä-Pohjalaista murretta! Että tiedä sitten näistä jaotteluista. '

Hauska fakta: Lapilla ei ole oikeastaan omaa maakuntalaulua, vaan se on yhteinen Pohjois-Pohjanmaan kanssa (Kymmenen virran maa). Epävirallinen Perä-Pohjolan laulu on Kotiseutu Pohjolassa.

Perä-Pohjolan puku on vanhin Lapin kansallispuvuista, vuodelta 1922. Kansallispuvun käyttöohjeesta lyhyesti, löytyy sivulta craftmuseum.fi:

KANSALLISPUKUJEN KÄYTTÖ

Kansallispuku sopii kaikkiin juhlatilaisuuksiin:

• juhlapukuna perhe-, koulu-, kotiseutu- ja perinnejuhlissa, vuotuisjuhlissa kuten jouluna ja juhannuksena sekä erilaisten järjestöjen ja yhteisöjen juhlavissa tapahtumissa, joissa kansallispuku voi olla myös tarjoilijoiden asuna,
• kirkkotilaisuuksissa, mm. kirkollisissa juhlissa, häissä ja joskus myös hautajaisissa,
• ylioppilasjuhlan pukuna ja vihkipukuna,
• esiintymisasuna mm. kansantanssi- ja pelimanniryhmillä sekä kuoroilla.

Tärkeää on, että kansallispuku on kokonaisuus siihen kuuluvine päähineineen, sukkineen, kenkineen ja koruineen.

KANSALLISPUVUN HANKKIMINEN

Kansallispuku valitaan perinteet huomioon ottaen, ensisijaisesti oman tai suvun kotiseudun tai synnyinseudun mukaan mutta myös muiden perusteiden tai mieltymysten mukaan.

Kansallispukujen kankaat ja tarvikkeet ovat laadukkaita luonnon materiaaleja, tyypiltään, kuosiltaan ja väreiltään asianomaiselle puvulle hyväksytyn mallin mukaisia.

Entisajan kansanpukujen juhla-asuissa käytettiin sekä kotona valmistettuja että ammattilaisten valmistamia ja valmiina ostettuja kotimaisia ja ulkomaisia tarvikkeita ja puvun osia. Tämä perinne jatkuu kansallispuvuissa.

Kansallispuvun voi

• valmistaa kokonaan itse ao. puvulle hyväksytyn mallin mukaan kansanomaisin työtavoin tai ommella valmiina saatavista tarvikkeista esim. kansallispukukursseilla,
• teettää tilaustyönä kansallispukualan koulutusta saaneilla ompelijoilla tai alan liikkeissä
• ostaa valmiina alan liikkeistä,
• vuokrata tilapäiskäyttöön kansallispukuja vuokraavilta järjestöiltä tai liikkeiltä.

Kansallispuvun voi kunnostaa ja täydentää lisäosilla.

Itse tykkään yhdistellä ihan arjessakin perinteisiä osasia pukeutumisesta; lappilaisia koruja tai esimerkiksi lappilaisia kuvioita. Kansallispuvun huiviakin on helppo käyttää myös arkena. Pieni mutta tehokas tapa tuoda esille omia juuriaan ihan nykyaikaisen tyylin joukossa. 

Mikä olisi sinun kansallispukusi?

Lappilaiseen tapaan

Jossain vaiheessa comebackiani Aallotar kysyi, mitä tapoja meillä oikein pohjoisessa on, olisiko mitään kerrottavaa lappilaisesta elämänmenosta täällä blogissa?

Mitään yksittäisiä tapoja on vaikea alkaa erittelemään, koska lappilainen elämä ja mielenlaatu kytkeytyy pieniin juttuihin, eikä niinkään erillisiin perinteisiin. Koitan tässä kuitenkin hieman selventää, mitä voi odottaa kun saavuttaa napapiirin pohjoispuolen.

1. Kiireettömyys

Jos etelän mies tulee Lappiin, hän saa huomata, ettei asioita aleta tekemään "hopussa". Eli kiire saa todellakin jäädä sinne kaupunkiin, sille ei ole sijaa. Lappilainen ei ole vätys eikä tahallaan hidastele, mutta niin kiire ei koskaan ole, etteikö sitä ehtisi vaikkapa kahvikupposta juomaan tuttavan kanssa. Kuulumiset vaihdellaan, kylän kuulumisista keskustellaan ja saatetaan arvuutella tulevan kesän hillasatoa. Metsästyskaudella hirvien kaadot ovat niitä puhutuimpia aiheita. Joten heitä menotöppöset nurkkaan ja hengähdä, pitkien välimatkojen Lappiin ei kannata lähteä kiireessä.

2. Lapin lukko

Yksinkertaisesti; harjanvarsi oven edessä. Ovi voi olla muutoin auki.

Kuva Googlesta.

3. Karmeat perinneruoat

No, koparakeitto nyt on aivan kamalan hajuista. Mausta en uskalla sanoa mitään, kun en ole uskaltautunut maistamaan. Mutta siis, poron koparoita eli sääriluita keitellään padassa, nomnom.

Haju karkoittaa kilometrien päähän. Kuvan tarjosi Google!

Muita ei-niin karmeita (ainakaan minun mielestä) perinneruokia: 

- kuivalihakeitto (aivan herkkua! Ja sen täytyy sitten olla sameaa sen liemen)

- kuivaliha

- hirvenpääsyltty

- kampsut eli punaskakut

- rinkilät (tosi makeat ja rasvaiset), myös mettäkakot

- no tietenki käristys

- rieska

- leipäjuusto

4. Saame vs. lantalaiset

No, tämä vastakkainasettelu on valitettavan totta. Kaikilla on omat intressinsä Lapinmaan suhteen, ja molempien puolien kantoja kyllä ymmärrän. 

5. Vieraanvaraisuus

Niin kauan kuin muistan, on meidän talossa rampannut porukkaa niinkuin majatalossa. Kahvia keitetään aina, ja ruokaakin tarjotaan jos vieras sattuu potun aikaan tulemaan. Yhteisöllisyyttä löytyy vielä, ja naapurien YYA-sopimukset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Ainakin pienemmissä kylissä. 

6. Vanhojen muistelu

Jotenkin tuntuu, että kenen tahansa tuttavan kanssa sitä puhuu, niin aina muistellaan vanhoja. Vastapuolesta riippuen aina sieltä 30-luvulta 2000-luvulle. Ja sehän on mukavaa, kuulla mietteitä vähän joka aikakaudelta! Edelleen, kiire ei ole hyväksi. Kuuntele juttu loppuun. 

7. No se H

Tästä käyhän iänikkuista vääntöä lappilaisten kesken. Että minnekhän se hoo oikhen kuulus. Ei sitäkhän ihan joka paikhan suita panna. Pellolaiset sen halvaa tunkea jäläkhen, met Kittilässä ja muualla Peräpohjolassa sitte ethen. Että näin. 

8. Luonnon luonnollinen läsnäolo

Joskus tuntuu siltä, että eivätkö lappilaiset pidä minään meidän upeita maisemiamme, revontulia ja muita ihmeellisyyksiä. Mutta siinäpä se, ne eivät ole ihmeellisyyksiä! Ne ovat se luonnollinen elinympäristö, rakkaat kaikille. Mutta ei niistä tartte meteliä pitää. Kyllä ne siellä pysyvät. 

Tässä kuvassa olen huikean saivojärven, Pakasaivon kalliolla. Oli se hieno.

Pitäiskö se taas joku biisi tähän loppuun? No laitanpa sitten vaikka Sombya. Minun pikkuserkku on vokaaleissa, ja hää laulaa saameksi!

TÄSSÄ

EDIT:

Horros muuten huomautti, että kampanisuhan on myös lappilainen vekkuli! Jo vain, ja onhan ne hyviä. Meillä äite ei vain osannu niitä tehä niin hyvin kuin rinkilöitä. Siksipä se varmaan unohtui.

+ tiesittekö, että Lapissa mummo ja vaari ovat usein ämmi ja äiji? Minullakin oli äiji, sana ilmeisesti tulee saamenkielen sanasta Äijih (= ukko).

Kulje kautta Kittilän

Niin siinä kävi, että perjantaina pakkasimme ystävieni kanssa kaks autoa täyteen ja lähdimme huristelemaan kohti minun kotiani. Tarkoituksenamme viettää kerrankin aikaa yhdessä ilman festarointia tai sen kummempaa tapahtumaa. Torniossa kävimme kaupassa, ja Haaparannalla Systembolagetissa ja siitä matka jatkui kohti Kittilää. Keli oli todella kehno, mutta seuraava päivä valkeni aiva huiman ihanassa säässä.

Kaikki kuvat ystäväni kamerasta :3 Laitoin ne tahallani normaalia suuremmaksi, jotta pienet yksityiskohdat näkyisivät paremmin.

Ensin tallustelimme isäukkoni johdatuksella Lapin suurnoidan, Päiviön asuinsijoille. Hänen tiedetään asuneen kotijärveni rannalla, joskin kyseinen paikka on jo pensittynyt ja enää paikallisten tiedossa. Täytyy itse vielä eläissäni siirtää tätä perimätietoa eteenpäin. Päiviöstä voitte lukea lisää TÄÄLTÄ.

”Päiviön kenttä on Rastinjärvellä. Siinä vähän näkyy koan sijoja, kiviä ja muuta”, 
 kertoi Vesman Kalle Samuli Paulaharjulle kesällä 1920.

Historiahetken jälkeen mie seuralaisineni roudasin viitisenkymmentä heinäseivästä parempaan talteen navettaan, ne kun ovat metsässä muhineet jo vuosikausia. Siitä pakkasimme taas koko retkueen autoihin ja pöristelimme Levitunturille, jonka huipun halusimme valloittaa. 

 Satuimme paikalle parahiksi auringonlaskun aikaan (n. klo 14.30) ja saimme aika hyviä kuvia. Tässä vaiheessa suuri osa emännistä oli aika hiljaa, pohjoinen luonto kyllä vetää välillä aika sanattomaksi. Itsekin harvoin tulee kotikontujaan tästä vinkkelistä nähtyä, kun ei niin usein tuolla tunturin päällä tule käytyä.

Levin valloittamisen jälkeen oli aika tankata ruokavarastoa ja melko ruuhkaisen kauppareissun jälkeen pakenimme laavulle keittelemään minttukaakaot. Kuu oli huikean suuri, kaikki parhaat puolensa näytti kyllä Lapinmaa tällä reissulla! Myös revontulet nähtiin, ei kyllä siinä kaikkein parhaassa loistossaan. 

Emäntä itse. Olen muuten ihan susipaska tulien tekijä! Ei ole suutarin lapsella kenkiä. Isä on kyllä nuotiomestari, ja piti tyttösensä ystävineen kyllä lämpimänä kuivilla koivuhaloilla. 

Tuli kertakaikkiaan tarpeeseen. Tänään aloitin uudet työt ja olen kyllä jo nyt todella innoissani uusista haasteista! Joulukin jo ihan nurkan takana :3